Luento oli kauniisti sanottuna polveileva. Loppujen lopuksi esiin nousseet asiat olivat kuitenkin – jos minulta kysytään – keskeisen tärkeitä, joten en oikein osaa katua sitä, että tiivistelmät ja ennakkosuunnitelma jäivät sivurooliin.
Alussa kuunneltiin tätä: http://www.youtube.com/watch?v=EFZg9KmzUF0 (Ella ja Aleksi eivät perusteluja kaipaa.)
Sitten katseltiin YLEn Ajattelen, siis olen -sarjasta lyhyt katkelma, joka löytyy allaolevasta listauksesta nimellä “Samanlainen lettipää”:
http://opettajatv.yle.fi/oppimateriaalit?g1=on&g3=on&g5=on&g6=on&str=ajattelen,+siis+olen&sub=
Se on siis minikatkelma yhdestä jaksosta Ajattelen, siis olen -sarjaa, jossa alakouluikäiset lapset filosofoivat klassisten ja itse keksimiensä aiheiden pohjalta. Ohjelmasarja taustatietoineen ja opettajan aineistoineen löytyy täältä:
http://opettajatv.yle.fi/ajattelen_siis_olen
Olen yhdessä Hannu Juuson kanssa kirjoittanut verkkoon tuon lyhyen oppaan ohjelmien käytöstä opetuksessa. Siitä saa samalla tiiviin yleisesittelyn lasten filosofoinnin ideasta ja perinteestä. Luennon teemaan tämä liittyi siten kuin lopussa sanoin, eli että jos ja kun koitetaan muuttaa opetuksen vuorovaikutusrakennetta, on lasten filosofointi tästä hyvänä esimerkkinä, koska siinä annetaan ääni ja tila oppilaille. Opettajasta tulee ennen kaikkea keskustelun ohjaaja, rajaaja, sytyttelijä ja tukija.
Luennon lopuksi katsottiin kokonainen jakso ohjelmasarjasta Ajatusdemo, joka on jatkoa yllämainitulle sarjalle, mutta nyt yläasteikäisten lasten/nuorten kanssa:
http://opettajatv.yle.fi/ajatusdemo
Siitä katsottu jakso oli osa 4/7: Millainen maailma olisi, jos kuolemaa ei olisi?
Aiheesta löytää runsaasti lisää luettavaa verkkosivustolta filoaloite.wordpress.com, jonka pistin pystyyn keväällä kun koitimme lobata filosofiaa peruskoulun uuteen tuntijakoon ja opetusuunnitelmaan. Eihän se tietenkään läpi mennyt. (Tuntijako eli se, mitkä oppiaineet peruskoulussamme on, on sen luokan koulutuspoliittinen kysymys, että sen muuttamiseksi ajatus pitää melkein saada sisälle jo hallitusohjelmaan eli parin pääpuolueen kannattamaksi.) Joitain jälkiä aloitteesta kuitenkin tuntijakoehdotukseen päätyi, mm. kriittisen ajattelun taitojen painottaminen koko peruskouluopetuksen läpäisevänä osana “kansalaisen taitoja”, sekä osin myös ehdotus siitä, että etiikkaa opetettaisiin jatkossa pieni määrä myös kaikille oppilaille yhteisenä (eikä vain eriytettynä oman uskonnon (tai elämänkatsomustiedon) opetukseen). Verkkosivulta voi lukea aloitteen sisällön ja perustelut, kannattajalistan, joka on varsin edustava joukko yliopistojen eri alojen asiantuntijoita, sekä sisällöllisiä pedagogisia artikkeleita siitä, mistä lasten ja nuorten filosofoinnissa on kysymys. (Se ei siis ole klassisen filosofian opettamista lapsille, tietenkään.) Pedagogisia tekstejä tällä sivulla: http://filoaloite.wordpress.com/lasten-ja-nuorten-filosofia/
Liitän myös tähän suoraan alle pdf-version Hannu Juuson artikkelista, josta saa hyvän yleiskuvan aiheesta:
Juuso_Ajatteleva koulu
Lasten ja nuorten filosofian tai pedagogisen filosofoinnin luonteeseen kannattaa perehtyä riippumatta omasta erityisalueesta tai kiinnostuksen kohteesta opettamisen suhteen, koska siinä on pedagogisesti kyse paljon laajemmista asioista kuin vain tietyistä ikäryhmistä tai tietystä aihealueesta (filosofia). Ennen kaikkea siinä tavoitellaan pedagogisesti ja didaktisesti aktivoivaa, dialogista ja ajattelutavaltaan edistynyttä lähestymistapaa opetusvuorovaikutukseen missä tahansa, minkä ikäisten kanssa tahansa ja missä aiheessa tahansa. En kuitenkaan tässä selosta aiheesta tämän enempää, koska se avautuu hyvin ja kattavasti noiden ylläolevien lähteiden ja linkkien kautta.
—
Puhuttiin myös ainakin hiukan edellisen luennon lopun jatkoksi sukupuolijaosta (ja -järjestelmästä) ja kierrätin Lise Eliotin kirjoittamaa kirjaa Pink Brain, Blue Brain (2009) sekä näytin kirjaa käsittelevän lyhyen verkkojutun: http://www.newsweek.com/2009/09/02/pink-brain-blue-brain.html
Kirjan yhtenä keskeisenä pointtina on siis se, että luulemaamme vähemmän tyttöjen ja poikien erot ovat peräisin biologiasta ja tiedostamaamme enemmän omasta sosiaalisesta toiminnastamme, odotuksistamme, asenteistamme ja ennakkoluuloistamme. Vaikka alle 1-vuotiaissa lapsissa ei käytännössä ole sukupuolen mukaisia biologisia eroja, alkavat ympärillä olevat ihmiset, vanhemmat, hoitajat ja muut aikuiset, suhtautua lapsiin sukupuolittavasti jo syntymästä asti (tai itse asiassa jo sitä ennen eli kohdussa, heti kun sukupuoli on tiedossa). Tästä seuraa paitsi sukupuolijärjestelmä sellaisena kuin se tässä yhteisössä vallitsee, myös paljon ongelmia yksilöille, joiden ainutkertaisuutta ei tällöin täysin nähdä.
Tästä juttu juontui mm. tapaamme jäsentää todellisuutta kategoristen kahtiajakojen kautta (mainitsin antropologian, joka tutkii yhteisöjen tapaa mieltää ympäristöään ja mainostin mm. Mary Douglasin kirjaa Puhtaus ja vaara). Vaikka todellisuus on yleensä harmaata vyöhykettä, jossa asioiden välillä on vain suhteellisia eroja, liukumia ja epäselvyyttä, on meille ihmisinä tyypillistä koittaa tehdä selvyyttä maailmaan tarkoilla ja yksiselitteisillä jaoilla. Osin tämä on aina välttämätöntä, sellaisessa todellisuudessa ei voi toimia, jossa kaikkien asioiden moninaisuus pitäisi aina muistaa (tarvitaan rutiininomaisia, vaistomaisesti kohdattavia jäsentelyjä), mutta sitten kun todella koitetaan pohtia todellisuuden luonnetta ja ihmisyyttä, tämä ongelma on pystyttävä havaitsemaan ja kyseenalaistamaan.
Ja tarkka kriittinen havaitseminen ja kyseenalaistaminen liittyvät tietysti sivistymiseen. Ihmisten/yksilöjen ja yhteiskunnan välillä on dialektinen vuorovaikutus: yhteiskunta tekee meistä sen, mitä olemme, me omalla toiminnallamme jatkamme yhteiskunnan olemista sellaisena kuin se on. Tämä on kehä on välttämätön osa ihmiseksi tulemista, sosiaalistumista, tietyn yhteisön ja yhteiskunnan jäseneksi kasvamista. Samalla on kuitenkin sivistymisen avainkysymys, osaammeko asettaa tuon prosessin kriittisen tarkastelun alle. Vain jos kykenemme murtautumaan irti tuon kehän jatkuvuudesta, saamme itsellemme sellaista ajattelu- ja toimintatilaa, joka voi myös uudistaa maailmaa parempaan suuntaan.
Niinpä puhuttiin myös siitä, miten oma toimintamme jäsentyy (monistuessaan) rutiineiksi ja vakiintuneiksi käytänteiksi, edelleen rakenteiksi (myös aivan konkreettisiksi rakenteiksi, tiloiksi, teiksi, arkkitehtuuriksi, infrastruktuuriksi jne.) ja instituutioiksi. Instituutiot esiintyvät usein “perinteiden” nimellä ja on tarpeen olla erityisen tarkkana aina kun jotain asiaa perustellaan vetoamalla perinteisiin. Maailmassa (ainakaan tässä modernisoituneessa maailmassa) ei ole yhtään perinnettä, joka ei olisi muuttunut olemassaolonsa varrella lukuisia kertoja. Niinpä perinteeseen vetoaminen on yleensä vain pyrkimystä lopettaa keskustelu ja voittaa väittely, jonka todellinen sisältö on poliittinen, maailmankatsomuksellinen tai eettinen. Antiikista tähän päivään asti kriittinen ajattelu, vapautuminen, valistuminen ja sivistyminen on tarkoittanut sitä, että ei oteta vastaan “perinteitä” sokeasti, vaan opitaan tarkastelemaan niitä ulkoa ja sisältä, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja eettisesti, monesta näkökulmasta, ja vasta sitten päättämään se, mitä itse niistä ajattelee. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki perinteet pitäisi hylätä. Päinvastoin, kyse on yhtä lailla siitä, että vasta kun ymmärrämme ja olemme kriittisesti tarkastelleet jotain perinnettä, osaamme arvostaa siihen sisältyvää hyvää. Jos noudatamme sitä sokeasti, emme edes ymmärrä, mitä noudatamme. Toisin ajatteleminen ei ole arvokasta siksi, että kaikkea pitäisi alkaa tehdä toisin. Mutta se on välttämätöntä, jos haluamme lunastaa itsellemme ajattelutilaa ja mahdollisuuden toimia toisin siinä tapauksessa, että katsomme sen eettisesti välttämättömäksi.
—
Opetuksen menetelmien ja opetusvuorovaikutuksen osalta puhuin aluksi kriittisesti ns. “metodifetisismistä” eli uskosta siihen, että opettajan käyttämä “menetelmä” voisi ratkaista kaiken. Olennaista on se, mitä oppijoissa ja heidän ajattelussaan tapahtuu. Tämän joku opettaja saavuttaa parhaiten seminaarityöskentelyllä tai lukupiirillä, joku toinen käytännön harjoituksilla ja ongelmaperustaisella oppimisella, kolmas verkko-opetuksella, neljäs luennoimalla ja niin edelleen. Opettamista ei ole hyvä normittaa liiaksi, koska jokaisella opettajalla on (persoonansa, pätevyytensä ja kokemuksensa mukaisesti) erilaiset vahvuudet, jolloin heille sopii erilainen opetustyyli. Kunkin on tietysti hyvä etsiä itselleen parhaiten sopivat. Toisaalta totta kai jokaisen opettajan kannattaa myös varioida opetustaan ja harrastaa ainakin ainakin jossain määrin erilaisia lähestymistapoja — ja tämä taas johtuu juuri siitä, mistä luentojen alkupuolella on puhuttu, eli oppijoiden erilaisuudesta. Eri opetuksen lähestymistavat toimivat eri tavoin eri oppijoiden kohdalla, ja koska koskaan ei voi kohdata kaikkia yhtä hyvin ja tasalaatuisesti, on perusteltua ainakin vaihdella ja muunnella käyttämiään menetelmiä, jotta useammille oppijoille paremmin soveltuvia lähestymistapoja olisi mukana. Tähän aiheeseen liittyivät suoraan tiivistelmät opetusmenetelmistä (Aktivoiva ja dialoginen opetus, ks. ed.).
Vuorovaikutussuhteiden ja opetusvuorovaikutuksen teemaa katsottiin tiivistelmien kautta, joten käyttäkää niitä. Pitäen mielessä sen, että aktivoiva ja asiaa työstämään saava opetus on yleensä oppimiselle suotuisinta, muistutin kuitenkin myös kriittisesti (tiivistelmät) siitä, että yhtä totuutta ei ole, eikä esim. oppijalähtöinen/opettajalähtöinen -kahtiajako ole yksiselitteinen.
Tiivistelmien kohdasta “Opettaja instituution ja oppijoiden välissä” jatkan ensi luennolla. Siirrän kuitenkin tänne myös uusia tiivistelmiä perjantaita varten.
Lopuksi siis annoin viikon kotitehtäväksi opetuksen ongelmatilanteeseen liittyvään mielikuvatehtävään vastaamisen (ks. tiivistelmät, ellet ollut luennolla) ja sen purkamisella aloitetaan ensi kerralla.
Hyvää viikkoa!
- t
