Enin osa luennosta eteni keskustellen esittämistänne mielikuvatilanteista, joista avautui monenlaisia opetusvuorovaikutukseen tai tilanteisiin liittyviä mahdollisia konflikteja.
Ehdotin, että muutenkin opetustyöhön valmistautuessaan kannattaa käyttää mielikuvaharjoituksia. Niiden avulla voi koettaa varautua monenlaisiin tilanteisiin, tapahtumiin, tuntemuksiin, reaktioihin ja ongelmiin opetuksessa, ennen kuin sellaisia on varsinaisesti tullut vastaan. Aivan samaan tapaan kuin urheilija käyttää suoritustilanteen mielikuvaharjoittelua valmistautumisen apuna, on opettajalle hyödyksi vireyttää toimintavalmiuksiaan ja suunnitella opetustaan käyttämällä ennakoivia mielikuvia.
Samaan asiaan viitattiin myös Opetustilanne ja vuorovaikutus -tiivistelmissä ja toissaluennolla: muistutin, että mielikuvasuunnittelu on tärkeä osa opetuksen suunnittelua ja vuorovaikutustilanteeseen valmistautumista. Sen kautta voi koettaa tarkistaa, ettei ole unohtanut ajatella ja ratkaista mitään käytännön kysymystä, joka merkittävästi vaikuttaa oman suunnitelman onnistumiseen. Usein on esim. tyypillistä, että suunnitelma sinänsä on hyvä, mutta sen käytännön toteutus kaatuu tai ainakin häiriintyy johonkin sinänsä mitättömään seikkaan: ei ole tarkistanut, mitä välineitä on käytössä, ei ole muistanut varata riittävästi materiaaleja, ei ole huomioinut oppilaiden määrää, ei ole miettinyt istumajärjestystä/asettelua tai mahdollisuuksia muuttaa sitä, ei ole miettinyt ryhmiin jakautumisen toteutusta — tai jotain vastaavaa käytännön mekanismeihin liittyvää opetustilanteen etenemisen kannalta olennaista asiaa.
Esittämiänne potentiaalisia konfliktitilanteita oli pohdinnan kohteena useita erilaisia, etenkin liittyen motivointiin, työrauhaan ja opettaja-oppilas-suhteisiin. Näitä puitiin eri näkökulmista enkä tässä ryhdy toistamaan pohdintoja pidemmälti. Lyhyesti tiivistäen puhuena olivat ainakin seuraavat asiat.
Motivoinnin kannalta on aivan olennaista, että opettaja ymmärtää millaisesta maailmasta oppijat tulevat. Mikä on siis heidän elämismaailmassaan ja yhteiskunnallis-kulttuurisessa ympäristössään tärkeää tai merkityksellistä? Jotta motivoituminen on mahdollista, oppijoiden on päästävä kokemaan ja käsittämään, että opetuksessa käsitellyillä asioilla on merkitystä. Tätä ei voi opettaja olettaa ennalta annetuksi. Motivaatio ei tule itsestään vain siksi, että tietyt asiat on tutkinnoissa ja opetussuunnitelmissa määritetty opetettaviksi (vaikka toki monet opiskelevat tunnollisuudesta tai kiinnostuksesta, eikä heitä tarvitse sen kummemmin siihen motivoida). Niinpä olisi ennen itse asioiden opettamista paikallaan opettaa MIKSI näitä asioita on tavoiteltavaa oppia. Samoin on tietysti tarpeellista aina silloin tällöin pysähtyä ihmettelemään, mitä merkitystä ja ideaa opiskelussa ylipäätään on: miksi ollaan siinä kouluinstituutiossa missä ollaan?
Erityisesti nuorisoikäisten opiskelussa on monesti tarpeellista yrittää tarttua asioihin jotakin sellaista reittiä pitkin, joka lähtee liikkeelle heidän merkittäväksi tajuamastaan asiasta. Seitsemän veljeksen lukemista (käytin tätä omakohtaisena esimerkkinä) ei tajuta merkittäväksi vain siksi, että opettaja näin vakuuttaa. Sen sijaan oppilaat lukevat itse jotain muuta, tai ovat ainakin joidenkin kirjallisten ilmiöiden kanssa tekemisissä. Kannattaa etsiä sellaisia kiinnikkeitä, jotka tuntuvat oppijoista ensin relevanteilta, ja edetä sieltä kohti asioita, joita opettaja itse pitää opettamisen arvoisina. Myös kriittisen ajattelun oppiminen on mahdollista vain siten, että kohteeksi otetaan jotain sellaista, jota oppijat pitävät ajattelun arvoisena. (Tämä on, sivunmennen sanoen, varmasti keskeinen syy siihen, että yhteiskuntaoppi ei yläkoulussa tunnetusti oppilaita juuri kiinnosta. Ei olekaan ihmeellistä, että oppilaita on hyvin vaikea kannustaa kriittiseen ja aktiiviseen kansalaisuuteen, jos käsittelyn kohteena on joitain heille etäisiä virallisen politiikan ilmiöitä. Sen sijaan pitäisi lähteä liikkeelle yhteiskunnallisista ilmiöistä oppilaiden omassa elämismaailmassa, valtasuhteista lähempänä omaa kokemusta, niistä sosiaalisista suhteista ja yksilöiden välisistä suhteista, myös oppilaiden välisistä suhteista, jotka ovat heille todellisia ja relevantteja juuri siinä iässä. Samoin esim. mediakriittisyyden kehittäminen on vaikeaa, jos kohteeksi valitaan etäisiä mediailmiöitä: pitäisi puhua niistä mediakulttuurin piirteistä, jotka ovat oppilaiden arkista todellisuutta.)
On siis motivoinninkin (ja koko oppimisen) kannalta tarpeellista “rikkoa” koulun sisäänpäin sulkeutuneet seinät. Koulun pitäisi luoda ikään kuin ikkunoita “tosielämään”, niin että oppijat heti huomaavat, että nyt puhutaan todellisista maailmallisista ilmiöistä, eikä asioista, joiden merkitys rajautuu koulutodellisuuden ja sen omien lakien sisään.
Esitin myös kaavakuvan siitä, millainen oli (aikanaan lukio-opetuksessa) eräs oma näkemykseni opetustilanteen dynamiikasta. Sanoin, että koetin luoda sellaisia tilanteita, joissa jokin elämässä/ maailmassa/ yhteiskunnassa merkityksellinen asia otetaan yhteisen tarkastelun kohteeksi sitomalla se johonkin kohteeseen. Eli esittämällä se jonkin kohteen muodossa/ kautta: lehtijuttuna, av-tallenteena, verkkosivuna, haastatteluna, tutkimustiivistelmänä, gallupina tai oppilaiden itse täyttämänä kyselynä, tarinana, novellina, runona, tai muunlaisena tekstinä, kuvana, piirroksena, maalauksena, esineenä, musiikkina, lauluna, tai minä tahansa konkreettisena tarkasteltavana kohteena. Tai vaikka oppijoiden itse tuottamana muistona, mielikuvana tai visiona. Ideana oli lisäksi, että kyseinen tarkasteltava kohde antaisi aina tulkinnanvaraa. (Runo tai kuva antaa sitä tietysti paljon, jokin toisenlainen vähemmän, mutta olennaista, että kyse ei ole “oppikirjan tekstistä”, pelkästään toteavasta ilmaisusta, vaan kohteesta, joka herättää kysymyksiä ja mahdollistaa erilaisia tai jopa vastakkaisia tulkintoja.) Kun kohde itsessään on tällä tavoin tulkinnanvarainen (ja tulkintaa vaativa) ja jännitteinen, se synnyttää heti “dialektisen” tilanteen ja mahdollistaa dialektisen ajattelun. Tämä jännite/ tulkinnanvaraisuus siirtyy sitten opettajan ja oppijoiden muodostaman ryhmän sisäiseksi dialogiksi, jossa kohdetta voidaan lähestyä pohtien, väitellen, tutkien ja vaikka lisää tietoa hankkien. (Tutkiva oppiminen tai ongelmaperustainen lähestymistapa voi hyvin lähteä liikkeelle tällaisesta alusta.)
Didaktinen dialektiikka_dialogi
Konfliktitilanteista puhuttiin parin esimerkin kautta. Ainakin kaksi olennaista asiaa oli esillä: Tilanteen ollessa päällä opettajan kannattaa miettiä, miten jännitettä voi siinä hetkessä lieventää — ja palata itse asiaan ja sen ratkaisemiseen myöhemmin ja rauhallisemmassa tilanteessa. Kannattaa siis monesti toimia vastoin luontaisia refleksejään, jotka meillä ihmillä usein sosiaalisessa vastakkainasettelussa johtavat tilanteen kiristymiseen. Toisekseen on olennaista pyrkiä ymmärtämään konfliktin lähtökohdat ja osatekijät laajemmin. Ymmärtäminen ei tarkoita tässä(kään) hyväksymistä — vaan nimenomaan ymmärtämistä: ellei ymmärrä, mistä jokin tilanne syntyy ja millaisia tekijöitä on sen taustalla, ei voi myöskään ratkaista siihen liittyviä jännitteitä ja ongelmia. Tässä yhteydessä puhuttiin enemmänkin opettajan ja oppijoiden kohtaamisesta sekä siitä, miten opettaja joutuu toimimaan instituution (koululaitoksen, oppilaitoksen, koulutusjärjestelmän, yhteiskunnan) logiikan ja oppijoiden oman henkilökohtaisen rationaliteetin välisessä jännitteessä. Katsottiin asiasta tiivistelmää “Opettaja instituution ja oppijoiden välissä” (Opetus sosiaalisena vuorovaikutuksena -tiivistelmissä). Jo ensimmäisellä luennolla painotin sitä, että opetusta on osattava tarkastella systeemisenä kokonaisuutena, järjestelmänä, johon vaikuttavat lukuisat asiat itse opetustilannetta laajemmin. Näiden taustatekijöiden ja lähtökohtien ymmärtäminen on tarpeen myös opetuksessa kohdattavien ristiriitojen ratkaisemiseksi tai lieventämiseksi. Esillä oli myös joitain käytännön ratkaisuja konfliktien käsittelemiseksi ja opetusilmapiirin sekä opettaja-oppilas-suhteiden kehittämiseksi. Ja näistä oli monenlaista aineistoa edellämainituissa tiivistelmissä.
—
Annoin kaksi viikkotehtävää. Ensimmäinen oli se, että käyttäen tukena Opetuksen suunnittelu -tiivistelmiä (ks. ed.) luotte opetussuunnitelman yhdelle kuvitteelliselle kurssille tai opetuskokonaisuudelle. Kaikki sen puitteet voi päättää mielikuvituksella (tai käyttää jotain tosielämän esimerkkiä), kunhan miettii opetussuunnitelman edellyttämät keskeiset asiat: 1) tavoitteet, 2) sisällöt, 3) menetelmät, 4) arvioinnin. (Ks. yllämainitut tiivistelmät, viimeinen sivu.)
Toinen viikkotehtävä oli miettiä, mikä olisi sellainen uudistus, jonka haluaisitte nykyiseen perus- ja/tai yleissivistävään kouluun (eli lukioon) tehdä. Jos siis saisitte päättää opetussuunnitelmadiktaattorina, miten muuttaisitte koulua. (Oppiaineissa, opetuksen sisällöissä, käytännöissä, rakenteissa tms.) Tästä tehtävästä aloitetaan perjantaina.
Vallitsevat perusasteen ja lukion sekä mm. ammatillisten perustutkintojen opetussuunnitelmat löytyvät helposti Opetushallituksen verkkosivuilta: http://www.oph.fi/info/ops/
Niitä kannattaa käydä ihmettelemässä, jotta saa kokonaiskuvaa siitä, mitä nykykoulu pitää sisällään. Ja tietysti, jos päädytte esim. aineenopettajiksi perusasteelle tai lukioon, opetussuunnitelmien hyvä tuntemus on teidän velvollisuutenne, sillä ne ovat AINOA normittava asiakirja sille, mitä koulussa tulisi opettaa. (Esim. oppikirjat tai ylioppilaskoe, muiden opettajien odotukset tai opastukset, tai omat koulukokemukset eivät ole virallisia normeja kouluopetuksen tavoitteille ja sisällöille — ja tämä on tärkeää muistaa, jotta kykenee säilyttämään ammatillisen itsemääräämiskykynsä.)
—
En anna huomiseksi perjantaiksi etukäteen uusia tiivistelmiä. Katsotaan muutamia jo aiemmin annettuja tiivistelmiä ja muut huomenna käyttöön tulevat liitän tänne luennon jälkeen. Pahoittelen tätä myöhäistä päivitystä, se johtui ultrakiireisestä työviikosta.
- t
